perjantai 18. elokuuta 2017

Historia on vaarassa

Työskentely kotiseutumuseossa voi saada aikaan näinkin filosofisia pohdintoja, alla Puolanka-Pirtin kesän museoassistentin Eetu Heikkisen mietteitä museotyön ohessa.
 
Ensimmäinen luku

Tietoa menneisyydestä on aina mahdollista käyttää väärin. Etenkin nykyaikana, jolloin erilaiset valemediat vaanivat lukijoita sosiaalisessa mediassa, historiantuntemus ja kriittinen medianlukutaito ovat tärkeimpiä kuin koskaan. Tämä ei koske vain valemedioita, sillä epäilyttävää toimintaa löytyy myös virallisilta tahoilta. Suurta huolta onkin herättänyt esimerkiksi nykyisen Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin harjoittama retoriikka ja politiikka. Trump ja hänen lähipiirinsä vaikuttavat elävän omassa maailmassaan, jota hallitsevat merkilliset faktat. He ovatkin välillä väittäneet kivenkovasti vastaan, vaikka tosiasiat selvästi kertovat jotain muuta.
 
Asiantuntijoiden mukaan elämme faktojen jälkeisessä post-faktuaalisessa ajassa. Jos vaihtoehtoiset faktat mellastavat nykypolitiikassa, ne voivat löytää tiensä myös historian tulkintaan ja tutkimukseen. Näin onkin jo tapahtunut Yhdysvalloissa. Holokaustin muistopäivänä (vainojen uhrien muistopäivä 27.1) Valkoinen talo julkaisi lausunnon, jossa antisemitismiä tai juutalaisten vainoja ei mainittu lainkaan, vaan siinä painotettiin muita uhreja. Modernin juutalaisten historian professori Deoprah Lipstadt kirjoitti The Atlantic -lehteen artikkelin aiheesta. Hänen mukaansa tällainen ajattelu on kytköksissä antisemitismiin. Valkoisen talon strategisten kommunikaation johtaja, Hope Hicks, puolusti julkaistua lausuntoa. Hänen mukaansa Valkoinen talo oli toiminut kattavalla tavalla, ja lausunto ansaitsi kehuja. Hicks mainitsi asiasta tiedustelluille artikkelin, jossa harmiteltiin miten holokaustin muut uhrit yleensä unohdettiin. Lipstadin mukaan tällaisen argumentin pohjavireenä on ajatus, jonka mukaan juutalaiset ”varastavat” holokaustin itselleen. Kyseessä on valheellinen väite, joka on Lisptadin mukaan havaittavissa anti-semitismissä. 

On totta, että monet ihmiset ja ihmisryhmät kärsivät ja kuolivat natsien hirmutekojen alla. Esimerkiksi romaniväestö oli erinäisten vainojen kohteena. Lipstadin mukaan näissä on kuitenkin tärkeä ero. Romaneja kyllä vainottiin, mutta tämä politiikka oli vähemmän järjestäytynyttä. Joissain paikoissa he saivat elää rauhassa ja jopa palvella Saksan armeijassa. Holokausti taas oli systemaattinen tappo-ohjelma, joka kohdistettiin järjestelmällisesti juutalaisiin. Juutalaisia ei tapettu siksi, että he vastustivat natseja, vaan siksi että he olivat juutalaisia. Tämä erottaakin Lipstadtin mukaan holokaustin muista natsien harjoittamista hirmutöistä. Tätä pohtiessa kuulostaakin oudolta, ettei holokaustin muistopäivänä annetussa lausunnossa mainita juutalaisia tai heidän kokemiaan kärsimyksiä.

Lipstadin mukaan juutalaisten roolin pienentäminen tai vähättely puhuttaessa holokaustista on pehmeää holokaustin kieltoa. Siinä faktoja ei kielletä, mutta holokaustia vähätellään. Hänen mukaansa Valkoisen talon antamassa lausunnossa oli kaikupohjaa tämän kanssa. Lausunnossa ei kielletty faktoja, mutta holokaustin roolia muunnettiin kun juutalaisia ei mainittu. Valkoisen talon lausunnossa holokausti ikään kuin epä-juutalaistettiin. Lipstadin mukaan tämän on klassista pehmeää holokaustin kieltoa.

Toinen luku

Jos Valkoisen talon lausunnon kohdalla historiaa tulkittiin jonkin linssin läpi, niin Egyptissä eräitä historiallisia jaksoja on kokonaan poistettu. Kainuun Sanomissa ilmestyneessä kolumnissa nimeltä Historia katosi kouluista, vapaa toimittaja Päivi Arvonen kirjoittaa kuinka historianopetusta on muokattu Egyptissä:

”Egyptin opetusministeriö on päättänyt poistaa toisen asteen koulujen historian opetussuunnitelmasta maininnat 2011 kansannoususta ja vallankumouksesta, joka syrjäytti maata kolme vuosikymmentä hallinneen presidentti Hosni Mubarakin.”

Arvosen mukaan jatkossa oppilaille ei myöskään kerrota vuoden 2013 suurmielenosoituksista, ja islamistipresidentti Mohamed Mursin syrjäyttämisestä. Tulevassa historianopetuksessa käsitellään Egyptin historiaa vuoteen 1981 asti, jolloin Mubarakista tuli presidentti. Arvosen mukaan päätös ei yllätä Egyptin kansaa. Maassa on nimittäin totuttu siihen, että valtio voi väittää mustaa valkoiseksi. Arvosen mukaan päätös poistaa kansannousu historianopetuksesta heijastelisi mahdollisesti pelkoja siitä, että pettynyt, vihainen ja nälkäinen kansa voisi nousta myös nykyhallintoa vastaan. Arvonen kuitenkin epäilee muutoksen aiheuttamaa merkitystä, sillä valtion koulujen opetuksen laatu on niin heikkoa, etteivät oppilaat aina opi edes lukemaan ja kirjoittamaan.

Historia näyttäisi olevan vaarassa. Siitä on tulossa pelkkä vihkonen, johon vallanpitäjät voivat tehdä ”korjauksia”, poistaa asioita, viivata yli tai editoida sitä, jotta se sopisi paremmin heidän omiin näkemyksiinsä. Sellaiset asiat kuten historiallinen tarkkuus tai faktat ovat häiriöntekijöitä, jotka lakaistaan sivuun.

Kolmas luku

Historiaa on toki aiemminkin käytetty väärin. Nykyisten tietoverkkojen ja tehokkaiden kuvan- ja informaatiommuokkaustyökalujen ansiosta vaara on kuitenkin yhä suurempi. Varsinkin tehokkaat kuvanmuokkausohjelmat voivat osoittautua haasteellisiksi historiantutkimukselle. Keskustelimme tästä aiheesta ensimmäisenä lukuvuotenani yliopistossa. Puheeksi oli noussut erään venäläisen arkkipiispan tapaus, jonka kuvaa oli muokattu digitaalisesti. Hänen paljaasta ranteestaan oli häivytetty kalliin näköinen kello. Eräs tarkkasilmäinen kuvan katselija huomasi kuitenkin manipulaation.

Jos tällainen toiminta lisääntyy, se asettaa haasteen tuleville tutkijasukupolville. Mitä taitavampaa manipulaatio on, sen vaikeampaa sen merkkejä on havaita. Pelkona on myös se, ettei manipulaatio pysähdy pelkästään jonkin pienen yksityiskohdan muuttamiseen. Entä jos tiedoista tai kuvista poistetaan ihmisryhmiä tai merkkihenkilöitä? Tätäkin on ehditty tehdä menneisyydessä. Esimerkiksi Neuvostoliitossa Stalinin aikana virallisista valokuvista poistettiin ei-toivottuja henkilöitä.


(Ylhäällä alkuperäinen kuva Josif Stalinista Nikolai Yezhnovin seurassa, ja oikealla manipuloitu versio josta Yezhnov on poistettu. https://en.wikipedia.org/wiki/Censorship_of_images_in_the_Soviet_Union )


Nykyisin käytettävät työkalut ovat vielä tehokkaampia, joten manipulaation huomaaminen on todennäköisesti yhä haastavampaa. Kun tämä yhdistetään valemedioihin ja median ylipäätään voimakkaaseen informaatiojakelukykyyn, alamme liikkua vaarallisilla vesillä. Tehokkaan informaatiojakelun avulla kansalaisten ympärille on mahdollista rakentaa kupla.

Neljäs luku

               
Onneksi faktoja ja tietoja on kuitenkin aina tarkistettu ajan saatossa. Historian mahdolliseen väärinkäyttöön onkin herätty uudella tavalla. Erkki Tuomiojan aloitteesta vuonna 2015 perustettiin Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys. Tämä historioitsijoista koostuva yhdistys kamppailee historian väärinkäyttöä vastaan. Sen tavoitteena on muun muassa edistää ja syventää historian monipuolista tuntemusta, ja myötävaikuttaa siihen, ettei historiaa käytetä ruokkimaan viholliskuvien syntyä. Liitto pyrkii myös edistämään historiallisten arkistojen ja aineistojen vapaata käyttöä. Liitto järjestää kokouksia ja seminaareja, joissa keskustellaan ja pohditaan yllä mainittuja aiheita ja kysymyksiä.

Järjestö nostaa myös esimerkiksi esiin historiallisten narratiivien, eli historiallisten kertomusten ja tulkintojen aseman. Tämä on myös tärkeä aihe. Avoimessa ja demokraattisessa yhteiskunnassa on olemassa monenlaisia historiallisia tulkintoja. Erilaisista näkemyksistä voidaan keskustella ja niistä pitääkin keskustella. Tietenkin osa näistä tulkinnoista on paremmin perusteltuja ja argumentoituja kuin toiset. Vaarallista on, kun esimerkiksi jossain autoritäärisessä valtiossa tämä keskustelu lakkautetaan. Ainoaksi tulkinnaksi tulee valtion virallinen versio, ja muita malleja ei hyväksytä, vaikka todistusaineisto muuta väittäisi.

Epilogi

Historiaa on käytetty ja käytetään yhä väärin. Sitä joko peitellään tai salataan, poistetaan tai peukaloidaan. Historiasta mahdollisesti nostetaan myös vain yksi ääni kuuluviin, joka on paradoksaalista historian moniäänisen luonteen takia. Historioitsijoiden täytyy huomata nämä vaarat, ja suojella oppiainettaan. Päätänkin tämän tekstin lainauksella historioitsija Romilia Thaparin puheesta, jonka hän piti Historioitsijat ilman rajoja -konferenssissa Suomessa vuonna 2016:

”Tänä päivänä historioitsijoiden täytyy tunnistaa. että heillä on yleisten intellektuellien rooli yhteiskunnassa. Tämä estää heitä jäämästä leppoisasti eläkkeelle norsunluutorniin. Sen sijaan se vaati heitä olemaa tietoisia siitä, mitä väitetään historiaksi. Osa heistä, jotka väittävät näin, tarvitsevat historiaa ei niinkään sen mielenkiinnon tai menneisyyden selitysvoiman vuoksi, vaan voimistaakseen omaa poliittista ideologiaansa. Tämä on valheellista historiaa, ja historioitsijoiden on kamppailtava sitä vastaan teorioiden avulla, jotka perustuvat lähdemateriaalin ja argumenttien kriittisen tutkimiseen, mikä on synnynnäistä historian oppiaineelle. 


Historioitsijoiden täytyy puolustaa omaa oppiainettaan.”  
 


Lähteet:
The Atlantic -artikkeli:
https://www.theatlantic.com/politics/archive/2017/01/the-trump-administrations-softcore-holocaust-denial/514974/

Romilia Thaparin puhe, lainaus tulee ensimmäisten minuuttien aikana:
https://www.youtube.com/watch?v=4MbzconaYuk

Stalinin kuvamanipulaatio:
https://en.wikipedia.org/wiki/Censorship_of_images_in_the_Soviet_Union

Maininta narratiivista:
https://www.historianswithoutborders.fi/historian-kaytto-ja-kansalaisjarjestot/


Teksti: Eetu Heikkinen

tiistai 30. toukokuuta 2017

Mietintää Riihipihalla

Vuolijoella sijaitseva Riihipihan talonpoikaismuseo esittelee millaista elämä oli Kainuussa ennen sähköistymistä. Museossa on yli 30 rakennusta ja yli 4000 esinettä. Laaja museoalue ja esineistö antavatkin hyvät puitteet järjestää erilaisia tapahtumia. Vuosittain on vietetty muun muassa Vanhan ajan maatalousnäyttelyä, pikkujuhannusta ja Riihipiha kouluttaa nimikkeellä erilaisia kursseja.

Marraskuussa 2016 Kainuun museo- ja kotiseutuyhdistys aloitti Riihipihalla yhdessä Riihipiha-museon säätiön ja Vuolijoen maaseutuyhdistyksen kanssa hankkeen, jonka tarkoituksena oli miettiä Riihipihaa ja sen toimintoja uusin silmin. Haluttiin uusi, aukioloajan ulkopuolinen tapahtuma, kehittää kesän kestävää toimintaa ja saada museoalueelle näkyvyyttä. Tavoitteena oli näillä keinoin lisätä ihmisten tietoisuutta museoalueesta, kasvattaa kävijämäärää ja tuoda uusia elementtejä museon toimintaan.

Uutena tapahtumana järjestettiin Riihipihan pääsiäistapahtuma. Pääsiäisviikon alun lauantaihin, päivään ennen palmusunnuntaita sijoittunut tapahtuma toi museoalueelle perinteitä, työnäytöksiä, toimintapisteitä ja eläimiä. Tapahtuman osa-alueet muodostuivat aiemmin hyväksikoettujen asioiden pohjalle ja mukaan lisättiin uusia elementtejä kokeilumielessä.

Alpakkaherra Capone oli monelle kävijälle uusi tuttavuus. Taustalla oleva kaverikoirakka toi myös iloa ja lisäarvoa tapahtumaan yhdessä lampaiden ja talutusratsastuksen hevosten kanssa.
 
Pääsiäiskokkoa oli myös itse noita tullut tarkastamaan.

Perhetapahtumissa eläimet ovat aina olleet suosittuja. Niinpä pääsiäistapahtumassa mukana oli talutusratsastusta, alpakkaherra Capone, kaverikoirakkoja ja lampaita. Työnäytöksissä suosittiin museoalueelle sopivia perinteisiin sidottuja näytöksiä. Neulakintaan valmistus, kaislatyöt, vaappujen valmistus ja muut käsityöt sopivat museoalueen tunnelmaan ja antoivat konkreettisen kuvan entisajan puhdetöistä. Työnäytöksissä hyödynnettiin myös hankkeen kestävän toiminnan kehittämistä ja alueelle suunnitellut puujalat valmistettiin tapahtumassa myös näytöksenä.

Alpakka oli kiinnostunut museoalueella kävijöistä, kuva Maili Vanhala.

Uutta toimintaa tapahtumassa edustivat osa toiminnallisista pisteistä sekä pääsiäisvintit. Toiminnallisissa pisteissä pystyi heittämään hevosenkenkää, testaamaan voimiaan naulan lyönnissä tai tietojaan esinearvauksessa. Lapsille suunnattiin pääsiäismunien etsintä, joka toteutettiin yhteen huoneeseen sijoittuvana tapahtumana.

Toiminnallisten pisteiden kautta kävijät pääsivät kokeilemaan asioita konkreettisesti.
 
Pääsiäismunien etsintään jonotusta, kuva Maili Vanhala.
 
Pääsiäisvintit ovat laajalla alueella toimiva osa. Vintit olivat vapaasti katseltavissa ja niihin ei tarvittu erillistä ohjausta. Samalla voitiin kävijöille kertoa pääsiäiseen liittyvistä perinteistä erillisten tietotaulujen avulla. Pääsiäisvinteissä oli mukana kevätaitta, jossa oli kevääseen ja pääsiäiseen liittyviä kasveja, yhden aitan vintin olivat vallanneet pääsiäismunat ja -tiput. Pääsiäisnoidalla oli oma koti sisustettuna toisaalle ja tuulimyllyyn olivat päätyneet savikukot. Tyylikkäänä vinttinä toimi valkoinen vintti ja uudempaa osaa edusti Legolampaiden vintti.

Legolampaiden pääsiäisvintti kiinnosti monenikäisiä.
 
Kesään toiminnallisuutta
Kesän aukioloa varten Riihipihalle on tulossa kokeiltavia esineitä ja toiminnallisia osioita. Puuhun kiinnitetty kiikku, keinulauta ja puujalat odottavat kokeilijoita. Samoin kroketti, hyppynarut ja twist.
Museoesineiden keskeltä löytyy myös kokeiltavia vanhoja esineitä. Pyykinpesuun, kahviprännäriin, käsiporaan ja työnnettävään ruohonleikkuriin voi tutustua konkreettisesti itse käännellen ja testaten.
Samalla linjalla ovat uudet keppihevoset ja polkutraktorit. Niiden kanssa voi lähteä tutustumaan museoalueeseen. Riihipihan rakennukset ja esineet näyttävät varmasti erilaisilta kepparin satulasta tai traktorin penkiltä katsottuna.

Riihipihan keppari
 
Näihin uutuuksiin pääsee tutustumaan Riihipihalla tulevana kesänä 1.6.–6.8. Ke–su kello 11–17.
Hyvä tilaisuus on myös Riihipihan kesäpäivät 1.–2.7.2017, jolloin museoalueella on jälleen paljon nähtävää ja kokeiltavaa klo 10–16.00.


Teksti: Maria Helo

tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kainuulaisia merkkihenkilöitä, osa 3

Kanteleentaitaja Kajaanista - poika Ockenström

Liekö ollut ennusmerkki, että Akilles Ockenströmin syntymävuonna 1867 Kajaanin markkinoilla esiintyi 1800-luvun tunnetuin kiertävä kanteleensoittaja Kreeta Haapasalo. Myöhemmin käydessään Kuopion triviaalikoulua Akilles itsekin sai tilaisuuden kuulla Haapasalon kanteleensoittoa ja runonlaulantaa Kuopion markkinoilla, ja heidän tiedetään jossain vaiheessa esiintyneenkin yhdessä. Elämäntyökseen Akilles silti aluksi suunnitteli insinöörin ammattia. Opinnot kuitenkin katkesivat traagisesti vuonna 1885, jolloin synnynnäinen silmävika – ehkä isältä peritty – paheni niin että hänestä pian tuli umpisokea.

Elanto oli joka tapauksessa hankittava; niinpä Akilles Ockenström päätti hyödyntää musikaalisia taitojaan ja taipumuksiaan. Vuonna 1885 hän matkusti Helsinkiin, jossa kanteleensoiton lisäopintojen ohella kouluttautui myös pianonvirittäjäksi. Kiertueittensa yhteydessä hän myöhemmin aina ilmoitti toimivansa myös pianonvirittäjänä, mikä ilmeisesti oli hänelle tuottoisa sivutoimi soiton ohessa.  Ensimmäisen kerran hän esiintyi suurelle yleisölle seuraavana keväänä, paikka oli Helsingin ylioppilastalo. 

Ammattimaisen kiertuetoiminnan eri puolilla Suomea Akilles Ockenström aloitti vuonna 1887 20-vuotiaana. Esiintymisiä oli myös kotimaan rajojen ulkopuolella: Tukholmassa,  Upsalassa, Tallinnassa, Tartossa ja Pietarissa. Sokeudesta huolimatta hänestä kehittyi varsin monipuolinen esiintyjä, jonka ohjelmisto oli hyvin laaja. Siihen kuului kansanmusiikkia, varsinaista konserttimusiikkia sekä myös omia sävellyksiä. Esimerkkinä mainittakoon Limingassa vuonna 1893 pidetty konsertti, jossa hän soitti mm. suomalaisia kansanlauluja, Paciuksen ”Hymnin Suomelle”, metsästysköörin Weberin ”Taika-ampujasta”, Weberin ”Tanssiinkutsun”, balladin Merikannon ”Elinan surmasta”, oman valssinsa ”Elämän satu” ja lopuksi ”Porilaisten marssin”.

Akilles Ockenström esiintyi useasti yhdessä aikansa nuorten taiteilijoiden, kuten Aino Ackten ja Oskar Merikannon, kanssa. Soittaessaan hän käytti tehdastekoista 30-kielistä kanteletta. Kannelta hän soitti siten, että pisimmät kielet olivat lähinnä, tavalla jonka mainitaan olleen  uusi; säilyneen kuvan perusteella kuitenkin myös isä-Ockenström soitti samalla tavalla. 1890-luvulla Akilles myös opetti kanteleensoittoa, ja suunnitteli kantelejulkaisua opetuskäyttöön. Varhaisen kuoleman vuoksi se jäi vain yhden vihkosen laajuiseksi.

Akilles Ockenströmin aktiivinen muusikon ura kesti vain runsaat kymmenen vuotta Hän kuoli äkillisesti Helsingissä sairauskohtaukseen vain 31-vuotiaana, vuonna 1898. Hänet haudattiin Helsinkiin Malmin hautausmaalle; hautajaissaattueessa olivat mukana mm. säveltäjä Oskar Merikanto ja Suomalaisen Teatterin näyttelijäkunta.

Kajaanissa tuleva kanteletaituri Akilles ehti asua vain ensimmäiset ikävuotensa, eikä hänen mahdollisista esiintymisistään synnyinkaupungissa ole tietoa. Petter Ockenströmin muita jälkeläisiä kaupungissamme on asustanut näihin päiviin asti. Komealta kalskahtava sukunimi Ockenström, joka Ruotsin vallan ajan lopulla korvasi arkisuomalaisen Okkosen, muuntui 1900-luvun alussa jälleen suomalaiseen muotoon Olaste tai Oulasvirta.

Vuonna 1896 Akilles Ockenström esiintyi Väinämöisen asussa Tukholman Skansenilla. Pohjois-Pohjanmaan museon kuva-arkisto.
 
Teksti: Raili Kauppila

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kainuulaisia merkkihenkilöitä, osa 2

Kanteleentaitaja Kajaanista - isä Ockenström

Kajaanissa vuonna 1867 syntynyttä sokeaa kanteleensoittajaa Akilles Ockenströmiä voitaneen perustellusti pitää yhtenä ensimmäisistä kainuulaistaustaisista ammattimuusikoista maassamme.  Soittotaidon alkeet hän oppi isältään Aleksanteri Ockenströmiltä. Hänelle taas jo lapsuudessa alkaneen soittoharrastuksen – elämän loppuvaiheissa jo ehkä leipätyön - tärkeä taustavaikuttaja oli Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot.

Okkosten sukua tiedetään asuneen Kajaanin kaupungissa heti kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun lopulla. Vuonna 1773 syntynyt Pehr Okkonen muutti nimensä samaisen vuosisadan lopulla Ockenströmiksi ollessaan suutarinopissa Pohjanmaalla. Palattuaan Kajaaniin hän suutarintyönsä ohella toimi myös Paltamon piirin rokottajana kuolinvuoteensa 1840 asti.

Pehr eli Petter Ockenströmin kuopus Aleksanteri syntyi vuonna 1834. Isän rokottajantoimen kautta piirilääkäri Lönnrot tuli epäilemättä pojallekin tutuksi jo varhain. 1840-luvulla Aleksanteri kävi Kajaanin ala-alkeiskoulua, ja tuossa vaiheessa hänen kerrotaan saaneen kanteleopetusta itseltään Lönnrotilta. Lönnrotin Kantelettaren ilmestymisen juuri vuonna 1840 voi kuvitella lisänneen kanteleensoiton suosiota Kajaanissa entisestään.

Aikuistuttuaan Aleksanteri Ockenström työskenteli aluksi maanmittarin apulaisena Oulussa ja Kajaanissa, ja sittemmin parinkymmenen vuoden ajan erilaisissa maanmittaustehtävissä Kajaanissa ja eri puolilla Suomea. Kajaanin aikoinaan hän työskenteli yhdessä mm. Eino Leinon isän maanmittari Anders Lönnbohmin kanssa. Kantele seurasi matkoillakin mukana, ja soitto oli pitkään rakas harrastus. Jossain määrin hän tiettävästi esiintyi yleisöllekin. Itse kirjoittamassaan elämänkerrassa hän kertoo, kuinka ”Matinpäivän markkinoilla helmikuussa 1869 annoin konsertia kanteleella, johon 12-vuotias tyttäreni suloisella laulullaan säesti, tämä oli ensimmäinen konsertti laatuaan”.

1870-luvulla jatkuvat silmävaivat tekivät maanmittaustyöstä suoriutumisen mahdottomaksi. Niinpä Aleksanteri Ockenström päätti kokeilla, lähtisikö toimeentulo kanteleensoitosta. Ensimmäinen suurempi esiintyminen oli Kuopion Väinölänniemellä vuonna 1879, minkä jälkeen hän kiersi Suomen kaupunkeja ja markkinoita ristiin rastiin kannelta soittaen ja erilaisia tilapäistöitä tehden. Kahtena seuraavana vuonna hän viipyi pitkiä aikoja Helsingissä esiintyen ahkeraan kaupungin ravintoloissa ja muissa huvipaikoissa.

Pian terveys kuitenkin petti lopullisesti ja Ockenström matkusti Ouluun, jossa hänen vanhin poikansa toimi kelloseppänä. Aleksanteri Ockenström kuoli Oulussa heinäkuussa 1882 47-vuotiaana. Soittajan uraa jatkoi sittemmin hänen nuorin poikansa, isän kuolinvuonna vasta 15-vuotias Adolf Akilles.

Aleksanteri Ockenström kanteleineen Helsingissä 1880-luvun alussa. Kuva Pohjois-Pohjanmaan museon kuva-arkisto.


Teksti: Raili Kauppila

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kainuulaisia merkkihenkilöitä, osa 1

Näin naistenpäivän jälkimainingeissa luomme mielenkiintoisen katsauksen erääseen kainuulaiseen merkittävään naishenkilöön, ja samalla julistamme avatuksi kainuulaisia merkkihenkilöitä käsittelevän juttusarjan blogissamme.


Postimestari Charlotta Backman

Kajaanin postimestarina vuosina 1878–1900 toiminut Charlotta Backman oli koko Suomessa ensimmäinen nainen, joka sai nimityksen vakinaiseen postikonttorin johtajan virkaan. Ennen Kajaaniin muuttoaan neiti Backman oli toiminut useita vuosia vt. postinhoitajana Porvoossa, jossa hän oli syntynyt vuonna 1835.

Charlotta Backman oli ryhdikäs ja komea mieluiten ruotsin kieltä käyttävä nainen, mikä pääosin suomenkielisessä Kajaanissa joskus tuotti ongelmia. Suomeakin hän toki puhui, tosin hieman omintakeisesti murtaen. Hän käytti itse suunnittelemaansa komeaa virkapukua, jota somistivat kullanväriset napit; postilaitoksen viralliset virkapuvuthan oli suunniteltu yksinomaan miehiä varten.

Postimestari Backman tunnettiin ankarasta kurista ja järjestyksestä, mikä hänen konttorissaan vallitsi. Niinpä tapoja tuntemattomalle asiakkaalle ensikäynti postikonttorissa saattoi olla mieleenpainuva, jopa järkyttävä kokemus. Backmanin pitkäaikainen työtoveri, Kajaanin posteljooni Antti Sivonen, otti tarvittavat määräykset ja ohjeet vastaan aina esimiehensä edessä asennossa seisten. Tuolia ei posteljoonia varten postikonttorissa ollut. Postin kuljetuksen lisäksi posteljoonin virkatehtäviin kuuluivat postikonttorin huoneiston puhtaanapito, lämmitys ja siivoaminen.

Backmanin virkakauden alussa postikonttori toimi kauppias Berghin omistamassa talossa, nykyinen osoite Kauppakatu 28 (myöhempi Wuoren kirjakaupan talo). Vuonna 1881 Charlotta Backman osti oman talon Kauppakadun toiselta puolelta, nykyinen osoite Kauppakatu 13 (myöhempi lpatin talo). Siinä Backman piti postikonttoria sekä asui virkakautensa loppuun asti.

Postitoimistossa asioivia piti vuorokauden ympäri kurissa postimestarin suurikokoinen musta villakoira Valpas, joka muristen tutki ja tarkisti jokaisen sisäänpyrkijän. Toisena lemmikkinä hänellä oli puhelias – puheissaan joskus jopa hävytön – papukaija, jonka häkki kesäisin usein oli kadulle avatun ikkunan luona. Siitä papukaija pilkisteli ulos haukuskellen ja säikytellen kadulla ohikulkijoita.

Vuonna 1900 Charlotta Backman sai täysinpalvelleena eron ja eläkkeen Kajaanin postimestarin virasta. Loppuvuotensa hän vietti Ruotsissa ja kuoli Södertäljessä 92-vuotiaana vuonna 1927.

Charlotta Backman. Kainuun Museon kuva-arkisto.


Teksti: Raili Kauppila

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Patakoukusta noitarummun vasaraksi

Suomen Kotiseutuliitto on haastanut Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi kaikki maamme paikallismuseot valitsemaan yhden esineen omista kokoelmistaan ja kertomaan sen kautta tarinaa kotiseudusta ja paikkakunnasta, ehkä jopa Suomesta ja suomalaisuudesta. Paikallismuseoiden valitsemiin esineisiin voi tutustua tarkemmin Kotiseutuliiton Flickr-albumissa: https://www.flickr.com/photos/kotiseutuliitto/sets/72157665972237095. Vaikka haaste on esitetty nimenomaan paikallismuseoille, ei liene haitaksi nostaa esille poimintoja myös vaikkapa maakuntamuseoiden, tässä tapauksessa Kainuun Museon, kokoelmista.

Kainuun Museon kokoelmista löytyy eräs mielenkiintoinen ja harvinainen esine, joka on tullut osaksi museon kokoelmia 1930-luvun alussa patakoukuksi nimettynä. Seminaarilainen Vietti Tolonen sai esineen Kainuun Museoyhdistyksen kustannuksella tekemällään keruumatkalla vuonna 1931 Suomussalmen Vuokista. Tuolloin esineestä on kirjoitettu ylös seuraavat tiedot: ”Patakoukku: Juho Pöllänen. Tuotu Kuhmoniemeltä n 50 v. sitten, ikä tuntematon. Tuotu Kuumon Kyllölästä.”

Patakoukkuko?

Esine jatkoi elämäänsä patakoukkuna aina vuoteen 1956, jolloin se luetteloinnin yhteydessä oli jätetty kokonaan nimeämättä. Mahdollisesti jo tuolloin on herännyt epäilys siitä, että esine ei ehkä sittenkään voi olla patakoukku. Hieman myöhemmin Suomen Museoliiton pääsihteeri, maisteri Jorma Heinonen tutustui Kainuun Museon kokoelmiin ja hänen tutkimustensa myötä varmistui, että esine onkin noitarummun vasara, ja näin ollen museon ainoa esine, joka voidaan yhdistää Kainuuta varhaisina aikoina asuttaneisiin lappalaisiin.

Erityisen harvinaisen tästä Kainuun Museon noitarummun vasarasta tekee se, että vastaavanlaista, raudasta tehtyä noitarummun vasaraa ei tiettävästi löydy muualta kuin Norjasta, Tromssan museon saamelaiskulttuuria käsittelevästä kokoelmasta. Muut säilyneet noitarummun vasarat on tehty yleensä poronsarvesta. Noitarumpuja on tutkinut muun muassa ruotsalainen etnografi Ernst Manker vuonna 1938 julkaistussa teoksessan Die Lappische Zaubertrommel I.

Vasemmalla Kainuun Museon noitarummun vasara ja
oikealla vastaava esine Tromssan museosta.
(Piirros Merja Rönkkö)

Sekä Kainuun Museon että Tromssan museon noitarummun vasaran ajoitus on jäänyt arvoitukseksi, mutta professori Ørnulv Vorren Tromssan museosta on arvellut molempien vasaroiden olevan peräisin Kuhmosta. Tämä näkemys perustuu ennen kaikkea siihen, että Kuhmossa on ollut tunnetusti taitavia seppiä ja siellä on harjoitettu jo vanhastaan kotitekoisen raudan valmistusta. Toisaalta sepän taidot yhdistyvät kansanrunoudessa noituuteen, joten noitarummun vasaran valmistaminen raudasta voisi saada selityksensä myös tästä näkökulmasta. 


Noitarummun vasara Kainuun Museon perusnäyttelyssä.

Nykyisin tätä harvinaislaatuista esinettä voi ihastella Kainuun Museon perusnäyttelyssä ja samalla mietiskellä, kuinka monen monta mielenkiintoista tarinaa sillä olisikaan meille kerrottavanaan.


Teksti: Ulla Härkönen

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kajaani on Rock - vielä kaksi viikkoa!


Suuren suosion saavuttanut Kajaani on Rock -näyttely jatkuu Kainuun Museolla vielä tulevat kaksi viikkoa sunnuntaihin 5.2 asti. Kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa esittelevä näyttely avautui marraskuun lopulla 2016, jolloin ensimmäiset innokkaat kävijät pyrkivät sisään jo ennen museon avautumista. Näyttely on houkuttanut laajalti eri-ikäisiä museokävijöitä. Kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa käsitellään 1920-luvulta alkaen, jolloin niin sanottu haitarijatsi tuli kaupunkiin.


Näyttelyyn saatiin yksityisten kokoelmista upeita soittimia 1930-1940-luvuilta lähtien sekä poikkeuksellisen hienoja esineitä, kuten kuvassa näkyvät Sinipoikien puiset nuottitelineet 1940-luvulta. Sinipojat oli Kajaanin merkittävin tanssiyhtye 1940- ja 1950-luvuilla, seuraavalla vuosikymmenellä yhtyeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti suuren kysynnän myötä.




1960-luvulla aloittaneista yhtyeistä nostettiin esiin erityisesti H band ja ELF. Kummallakin oli menneisyys nuoriso-orkestereina ja nämä olivat myös ensimmäiset kajaanilaiset yhtyeet, jotka pääsivät levyttämään - molemmat vuonna 1977. Kuvassa H bandin keikkabussin lippa, jonka paikallinen autoharrastaja Teemu Pyy löysi romuttamolta pari vuotta sitten!




Materiaalia molemmista yhtyeistä saatiin runsaasti sekä yhtyeen jäseniltä että faneilta. Jopa muutaman teinitytön 1970-luvun lopulla perustaman ELF Fan clubin esineistöä löytyi haaveellisia fanikirjeitä myöten.


Näyttelyssä on muutama sohva musiikin kuuntelua varten. Näistä kuulokkeista kuuluu muun muassa H bandin Viis B kuus kuus ja ELFin On rohtoo rock'n roll! Taustaseinällä keikkuvat Anita Hirvosen entiset glamrockhousut, jotka jäivät H bandin Tapani Hyvösen haltuun erään kiertueen jälkeen.


H bandin solistina toimi 1970-luvun lopulla Ulla Tapaninen, joka työskenteli näyttelijänä Kajaanin kaupunginteatterilla. Kun Tapaninen pääsi opiskelemaan Helsinkiin Teatterikouluun, tuurasi häntä muusikko Jussi Raittinen. Joulukuussa museolla järjestettiin yleisötilaisuus, jossa Raittinen ja H bandin jäsenet kävivät muistelemassa yhteisiä keikkailuaikojaan. Yleisöä tuli paikalle runsaasti.


Jotta näyttely ei antaisi liian yksipuolista kuvaa kajaanilaisen kevyen musiikin historiasta, haluttiin yleisölle esitellä myös paikkakunnan punk- ja heavypiirejä, jotka aktivoituivat erityisesti 1980-luvulta lähtien.



Eräs esitellyistä yhtyeistä on 1980-luvulla perustettu Euthanasia, jonka solistina toimi myöhemmin YUP-yhtyeen keulakuvana tunnettu Jarkko Martikainen.


Teini-ikäisenä Kajaanissa asunut Martikainen kävi muistelemassa 1980-luvun Kajaanin punk-piirejä ja villiä nuorisokulttuuria museolla järjestetyssä yleisötilaisuudessa joulukuussa.


Kajaani on Rock -näyttelyn tavoitteena on ollut esitellä merkittäviä kajaanilaisen musiikkielämän ilmiöitä, tapahtumia ja henkilöitä. Merkittäviksi ilmiöiksi laskettiin myös Kajaanin Big Band -alueorkesterikokeilu ja Kainuun Jazzkevät -festivaali, joka keräsi parhaimpina vuosinaan 12 000 kävijää Kajaaniin.




Big Bandin pitkäaikainen kapellimestari Ilpo Saastamoinen kävi luennoimassa Kajaanin Big Bandin roolista osana laajempaa, globaalia murrosta, jossa kevyt musiikki pyrittiin nostamaan tasa-arvoiseksi klassisen musiikin rinnalle. Kainuun Sanomat kävi tapaamassa Saastamoista museolla ennen luentoa  ja kirjoitti hyvän, taustoittavan jutun Kajaanin Big Bandista lauantain kulttuurisivuille.
Kasarirokkia ei myöskään unohdettu, vaan esillä ovat aikansa kovimmat bändit ja soittajat, joista useat pärjäsivät Suosikin järjestämissä SM-kisoissa ja pääsivät sitä kautta levyttämään. 1980-luvulla musiikkivaikutteita kylväneistä yhtyeistä maininnan ansaitsevat ainakin Tatu's April Music Band, Jumalainen näytelmä, Ran Tan Plan sekä Motelli Skronkle ja Mukutus.
Näyttelyyn rakennettiin myös esiintymislava ja treenis. Treeniksen sohvalta voi katsella digitoitua kaitafilmiä H bandin keikkailuista vuosilta 1973-1976.
Näyttely on saanut paljon positiivista palautetta. Näyttelyntekijöitä ilahduttaa erityisesti se, että useat paikalliset muusikot ovat kiitelleet näyttelyn sisältöä ja ulkoasua. Olemme saaneet myös innostuneita yhteydenottopyyntöjä ja toiveita vielä kolmannesta osasta kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa.

Kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa kirjoittivat Kainuun Museo ja Rauniokaupunki ry. Näyttelyn rakentamisessa apua tarjosivat muun muassa Kajaanin Taidemuseo ja Kajaanin kaupunginteatteri. Suuri kiitos erityisesti Rauniokaupunki ry:n vapaaehtoisille! Mainittakoon kiitoksissa vielä hienot grafiikat värkännyt Perttu Penttinen ja Helsingin haastattelut tehnyt Heikki Romppainen.


Kajaani on Rock -näyttely avoinna sunnuntaihin 5.2.2017 asti - vielä ehdit!




P.s. Tsekkaa myös pieni sivunäyttely leipomo Pekka Heikkisellä.




Teksti ja kuvat: Anna Laakkonen