tiistai 25. huhtikuuta 2017

Kainuulaisia merkkihenkilöitä, osa 3

Kanteleentaitaja Kajaanista - poika Ockenström

Liekö ollut ennusmerkki, että Akilles Ockenströmin syntymävuonna 1867 Kajaanin markkinoilla esiintyi 1800-luvun tunnetuin kiertävä kanteleensoittaja Kreeta Haapasalo. Myöhemmin käydessään Kuopion triviaalikoulua Akilles itsekin sai tilaisuuden kuulla Haapasalon kanteleensoittoa ja runonlaulantaa Kuopion markkinoilla, ja heidän tiedetään jossain vaiheessa esiintyneenkin yhdessä. Elämäntyökseen Akilles silti aluksi suunnitteli insinöörin ammattia. Opinnot kuitenkin katkesivat traagisesti vuonna 1885, jolloin synnynnäinen silmävika – ehkä isältä peritty – paheni niin että hänestä pian tuli umpisokea.

Elanto oli joka tapauksessa hankittava; niinpä Akilles Ockenström päätti hyödyntää musikaalisia taitojaan ja taipumuksiaan. Vuonna 1885 hän matkusti Helsinkiin, jossa kanteleensoiton lisäopintojen ohella kouluttautui myös pianonvirittäjäksi. Kiertueittensa yhteydessä hän myöhemmin aina ilmoitti toimivansa myös pianonvirittäjänä, mikä ilmeisesti oli hänelle tuottoisa sivutoimi soiton ohessa.  Ensimmäisen kerran hän esiintyi suurelle yleisölle seuraavana keväänä, paikka oli Helsingin ylioppilastalo. 

Ammattimaisen kiertuetoiminnan eri puolilla Suomea Akilles Ockenström aloitti vuonna 1887 20-vuotiaana. Esiintymisiä oli myös kotimaan rajojen ulkopuolella: Tukholmassa,  Upsalassa, Tallinnassa, Tartossa ja Pietarissa. Sokeudesta huolimatta hänestä kehittyi varsin monipuolinen esiintyjä, jonka ohjelmisto oli hyvin laaja. Siihen kuului kansanmusiikkia, varsinaista konserttimusiikkia sekä myös omia sävellyksiä. Esimerkkinä mainittakoon Limingassa vuonna 1893 pidetty konsertti, jossa hän soitti mm. suomalaisia kansanlauluja, Paciuksen ”Hymnin Suomelle”, metsästysköörin Weberin ”Taika-ampujasta”, Weberin ”Tanssiinkutsun”, balladin Merikannon ”Elinan surmasta”, oman valssinsa ”Elämän satu” ja lopuksi ”Porilaisten marssin”.

Akilles Ockenström esiintyi useasti yhdessä aikansa nuorten taiteilijoiden, kuten Aino Ackten ja Oskar Merikannon, kanssa. Soittaessaan hän käytti tehdastekoista 30-kielistä kanteletta. Kannelta hän soitti siten, että pisimmät kielet olivat lähinnä, tavalla jonka mainitaan olleen  uusi; säilyneen kuvan perusteella kuitenkin myös isä-Ockenström soitti samalla tavalla. 1890-luvulla Akilles myös opetti kanteleensoittoa, ja suunnitteli kantelejulkaisua opetuskäyttöön. Varhaisen kuoleman vuoksi se jäi vain yhden vihkosen laajuiseksi.

Akilles Ockenströmin aktiivinen muusikon ura kesti vain runsaat kymmenen vuotta Hän kuoli äkillisesti Helsingissä sairauskohtaukseen vain 31-vuotiaana, vuonna 1898. Hänet haudattiin Helsinkiin Malmin hautausmaalle; hautajaissaattueessa olivat mukana mm. säveltäjä Oskar Merikanto ja Suomalaisen Teatterin näyttelijäkunta.

Kajaanissa tuleva kanteletaituri Akilles ehti asua vain ensimmäiset ikävuotensa, eikä hänen mahdollisista esiintymisistään synnyinkaupungissa ole tietoa. Petter Ockenströmin muita jälkeläisiä kaupungissamme on asustanut näihin päiviin asti. Komealta kalskahtava sukunimi Ockenström, joka Ruotsin vallan ajan lopulla korvasi arkisuomalaisen Okkosen, muuntui 1900-luvun alussa jälleen suomalaiseen muotoon Olaste tai Oulasvirta.

Vuonna 1896 Akilles Ockenström esiintyi Väinämöisen asussa Tukholman Skansenilla. Pohjois-Pohjanmaan museon kuva-arkisto.
 
Teksti: Raili Kauppila

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kainuulaisia merkkihenkilöitä, osa 2

Kanteleentaitaja Kajaanista - isä Ockenström

Kajaanissa vuonna 1867 syntynyttä sokeaa kanteleensoittajaa Akilles Ockenströmiä voitaneen perustellusti pitää yhtenä ensimmäisistä kainuulaistaustaisista ammattimuusikoista maassamme.  Soittotaidon alkeet hän oppi isältään Aleksanteri Ockenströmiltä. Hänelle taas jo lapsuudessa alkaneen soittoharrastuksen – elämän loppuvaiheissa jo ehkä leipätyön - tärkeä taustavaikuttaja oli Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot.

Okkosten sukua tiedetään asuneen Kajaanin kaupungissa heti kaupungin perustamisen jälkeen 1600-luvun lopulla. Vuonna 1773 syntynyt Pehr Okkonen muutti nimensä samaisen vuosisadan lopulla Ockenströmiksi ollessaan suutarinopissa Pohjanmaalla. Palattuaan Kajaaniin hän suutarintyönsä ohella toimi myös Paltamon piirin rokottajana kuolinvuoteensa 1840 asti.

Pehr eli Petter Ockenströmin kuopus Aleksanteri syntyi vuonna 1834. Isän rokottajantoimen kautta piirilääkäri Lönnrot tuli epäilemättä pojallekin tutuksi jo varhain. 1840-luvulla Aleksanteri kävi Kajaanin ala-alkeiskoulua, ja tuossa vaiheessa hänen kerrotaan saaneen kanteleopetusta itseltään Lönnrotilta. Lönnrotin Kantelettaren ilmestymisen juuri vuonna 1840 voi kuvitella lisänneen kanteleensoiton suosiota Kajaanissa entisestään.

Aikuistuttuaan Aleksanteri Ockenström työskenteli aluksi maanmittarin apulaisena Oulussa ja Kajaanissa, ja sittemmin parinkymmenen vuoden ajan erilaisissa maanmittaustehtävissä Kajaanissa ja eri puolilla Suomea. Kajaanin aikoinaan hän työskenteli yhdessä mm. Eino Leinon isän maanmittari Anders Lönnbohmin kanssa. Kantele seurasi matkoillakin mukana, ja soitto oli pitkään rakas harrastus. Jossain määrin hän tiettävästi esiintyi yleisöllekin. Itse kirjoittamassaan elämänkerrassa hän kertoo, kuinka ”Matinpäivän markkinoilla helmikuussa 1869 annoin konsertia kanteleella, johon 12-vuotias tyttäreni suloisella laulullaan säesti, tämä oli ensimmäinen konsertti laatuaan”.

1870-luvulla jatkuvat silmävaivat tekivät maanmittaustyöstä suoriutumisen mahdottomaksi. Niinpä Aleksanteri Ockenström päätti kokeilla, lähtisikö toimeentulo kanteleensoitosta. Ensimmäinen suurempi esiintyminen oli Kuopion Väinölänniemellä vuonna 1879, minkä jälkeen hän kiersi Suomen kaupunkeja ja markkinoita ristiin rastiin kannelta soittaen ja erilaisia tilapäistöitä tehden. Kahtena seuraavana vuonna hän viipyi pitkiä aikoja Helsingissä esiintyen ahkeraan kaupungin ravintoloissa ja muissa huvipaikoissa.

Pian terveys kuitenkin petti lopullisesti ja Ockenström matkusti Ouluun, jossa hänen vanhin poikansa toimi kelloseppänä. Aleksanteri Ockenström kuoli Oulussa heinäkuussa 1882 47-vuotiaana. Soittajan uraa jatkoi sittemmin hänen nuorin poikansa, isän kuolinvuonna vasta 15-vuotias Adolf Akilles.

Aleksanteri Ockenström kanteleineen Helsingissä 1880-luvun alussa. Kuva Pohjois-Pohjanmaan museon kuva-arkisto.


Teksti: Raili Kauppila

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kainuulaisia merkkihenkilöitä, osa 1

Näin naistenpäivän jälkimainingeissa luomme mielenkiintoisen katsauksen erääseen kainuulaiseen merkittävään naishenkilöön, ja samalla julistamme avatuksi kainuulaisia merkkihenkilöitä käsittelevän juttusarjan blogissamme.


Postimestari Charlotta Backman

Kajaanin postimestarina vuosina 1878–1900 toiminut Charlotta Backman oli koko Suomessa ensimmäinen nainen, joka sai nimityksen vakinaiseen postikonttorin johtajan virkaan. Ennen Kajaaniin muuttoaan neiti Backman oli toiminut useita vuosia vt. postinhoitajana Porvoossa, jossa hän oli syntynyt vuonna 1835.

Charlotta Backman oli ryhdikäs ja komea mieluiten ruotsin kieltä käyttävä nainen, mikä pääosin suomenkielisessä Kajaanissa joskus tuotti ongelmia. Suomeakin hän toki puhui, tosin hieman omintakeisesti murtaen. Hän käytti itse suunnittelemaansa komeaa virkapukua, jota somistivat kullanväriset napit; postilaitoksen viralliset virkapuvuthan oli suunniteltu yksinomaan miehiä varten.

Postimestari Backman tunnettiin ankarasta kurista ja järjestyksestä, mikä hänen konttorissaan vallitsi. Niinpä tapoja tuntemattomalle asiakkaalle ensikäynti postikonttorissa saattoi olla mieleenpainuva, jopa järkyttävä kokemus. Backmanin pitkäaikainen työtoveri, Kajaanin posteljooni Antti Sivonen, otti tarvittavat määräykset ja ohjeet vastaan aina esimiehensä edessä asennossa seisten. Tuolia ei posteljoonia varten postikonttorissa ollut. Postin kuljetuksen lisäksi posteljoonin virkatehtäviin kuuluivat postikonttorin huoneiston puhtaanapito, lämmitys ja siivoaminen.

Backmanin virkakauden alussa postikonttori toimi kauppias Berghin omistamassa talossa, nykyinen osoite Kauppakatu 28 (myöhempi Wuoren kirjakaupan talo). Vuonna 1881 Charlotta Backman osti oman talon Kauppakadun toiselta puolelta, nykyinen osoite Kauppakatu 13 (myöhempi lpatin talo). Siinä Backman piti postikonttoria sekä asui virkakautensa loppuun asti.

Postitoimistossa asioivia piti vuorokauden ympäri kurissa postimestarin suurikokoinen musta villakoira Valpas, joka muristen tutki ja tarkisti jokaisen sisäänpyrkijän. Toisena lemmikkinä hänellä oli puhelias – puheissaan joskus jopa hävytön – papukaija, jonka häkki kesäisin usein oli kadulle avatun ikkunan luona. Siitä papukaija pilkisteli ulos haukuskellen ja säikytellen kadulla ohikulkijoita.

Vuonna 1900 Charlotta Backman sai täysinpalvelleena eron ja eläkkeen Kajaanin postimestarin virasta. Loppuvuotensa hän vietti Ruotsissa ja kuoli Södertäljessä 92-vuotiaana vuonna 1927.

Charlotta Backman. Kainuun Museon kuva-arkisto.


Teksti: Raili Kauppila

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Patakoukusta noitarummun vasaraksi

Suomen Kotiseutuliitto on haastanut Suomen 100-vuotissynttäreiden kunniaksi kaikki maamme paikallismuseot valitsemaan yhden esineen omista kokoelmistaan ja kertomaan sen kautta tarinaa kotiseudusta ja paikkakunnasta, ehkä jopa Suomesta ja suomalaisuudesta. Paikallismuseoiden valitsemiin esineisiin voi tutustua tarkemmin Kotiseutuliiton Flickr-albumissa: https://www.flickr.com/photos/kotiseutuliitto/sets/72157665972237095. Vaikka haaste on esitetty nimenomaan paikallismuseoille, ei liene haitaksi nostaa esille poimintoja myös vaikkapa maakuntamuseoiden, tässä tapauksessa Kainuun Museon, kokoelmista.

Kainuun Museon kokoelmista löytyy eräs mielenkiintoinen ja harvinainen esine, joka on tullut osaksi museon kokoelmia 1930-luvun alussa patakoukuksi nimettynä. Seminaarilainen Vietti Tolonen sai esineen Kainuun Museoyhdistyksen kustannuksella tekemällään keruumatkalla vuonna 1931 Suomussalmen Vuokista. Tuolloin esineestä on kirjoitettu ylös seuraavat tiedot: ”Patakoukku: Juho Pöllänen. Tuotu Kuhmoniemeltä n 50 v. sitten, ikä tuntematon. Tuotu Kuumon Kyllölästä.”

Patakoukkuko?

Esine jatkoi elämäänsä patakoukkuna aina vuoteen 1956, jolloin se luetteloinnin yhteydessä oli jätetty kokonaan nimeämättä. Mahdollisesti jo tuolloin on herännyt epäilys siitä, että esine ei ehkä sittenkään voi olla patakoukku. Hieman myöhemmin Suomen Museoliiton pääsihteeri, maisteri Jorma Heinonen tutustui Kainuun Museon kokoelmiin ja hänen tutkimustensa myötä varmistui, että esine onkin noitarummun vasara, ja näin ollen museon ainoa esine, joka voidaan yhdistää Kainuuta varhaisina aikoina asuttaneisiin lappalaisiin.

Erityisen harvinaisen tästä Kainuun Museon noitarummun vasarasta tekee se, että vastaavanlaista, raudasta tehtyä noitarummun vasaraa ei tiettävästi löydy muualta kuin Norjasta, Tromssan museon saamelaiskulttuuria käsittelevästä kokoelmasta. Muut säilyneet noitarummun vasarat on tehty yleensä poronsarvesta. Noitarumpuja on tutkinut muun muassa ruotsalainen etnografi Ernst Manker vuonna 1938 julkaistussa teoksessan Die Lappische Zaubertrommel I.

Vasemmalla Kainuun Museon noitarummun vasara ja
oikealla vastaava esine Tromssan museosta.
(Piirros Merja Rönkkö)

Sekä Kainuun Museon että Tromssan museon noitarummun vasaran ajoitus on jäänyt arvoitukseksi, mutta professori Ørnulv Vorren Tromssan museosta on arvellut molempien vasaroiden olevan peräisin Kuhmosta. Tämä näkemys perustuu ennen kaikkea siihen, että Kuhmossa on ollut tunnetusti taitavia seppiä ja siellä on harjoitettu jo vanhastaan kotitekoisen raudan valmistusta. Toisaalta sepän taidot yhdistyvät kansanrunoudessa noituuteen, joten noitarummun vasaran valmistaminen raudasta voisi saada selityksensä myös tästä näkökulmasta. 


Noitarummun vasara Kainuun Museon perusnäyttelyssä.

Nykyisin tätä harvinaislaatuista esinettä voi ihastella Kainuun Museon perusnäyttelyssä ja samalla mietiskellä, kuinka monen monta mielenkiintoista tarinaa sillä olisikaan meille kerrottavanaan.


Teksti: Ulla Härkönen

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kajaani on Rock - vielä kaksi viikkoa!


Suuren suosion saavuttanut Kajaani on Rock -näyttely jatkuu Kainuun Museolla vielä tulevat kaksi viikkoa sunnuntaihin 5.2 asti. Kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa esittelevä näyttely avautui marraskuun lopulla 2016, jolloin ensimmäiset innokkaat kävijät pyrkivät sisään jo ennen museon avautumista. Näyttely on houkuttanut laajalti eri-ikäisiä museokävijöitä. Kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa käsitellään 1920-luvulta alkaen, jolloin niin sanottu haitarijatsi tuli kaupunkiin.


Näyttelyyn saatiin yksityisten kokoelmista upeita soittimia 1930-1940-luvuilta lähtien sekä poikkeuksellisen hienoja esineitä, kuten kuvassa näkyvät Sinipoikien puiset nuottitelineet 1940-luvulta. Sinipojat oli Kajaanin merkittävin tanssiyhtye 1940- ja 1950-luvuilla, seuraavalla vuosikymmenellä yhtyeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti suuren kysynnän myötä.




1960-luvulla aloittaneista yhtyeistä nostettiin esiin erityisesti H band ja ELF. Kummallakin oli menneisyys nuoriso-orkestereina ja nämä olivat myös ensimmäiset kajaanilaiset yhtyeet, jotka pääsivät levyttämään - molemmat vuonna 1977. Kuvassa H bandin keikkabussin lippa, jonka paikallinen autoharrastaja Teemu Pyy löysi romuttamolta pari vuotta sitten!




Materiaalia molemmista yhtyeistä saatiin runsaasti sekä yhtyeen jäseniltä että faneilta. Jopa muutaman teinitytön 1970-luvun lopulla perustaman ELF Fan clubin esineistöä löytyi haaveellisia fanikirjeitä myöten.


Näyttelyssä on muutama sohva musiikin kuuntelua varten. Näistä kuulokkeista kuuluu muun muassa H bandin Viis B kuus kuus ja ELFin On rohtoo rock'n roll! Taustaseinällä keikkuvat Anita Hirvosen entiset glamrockhousut, jotka jäivät H bandin Tapani Hyvösen haltuun erään kiertueen jälkeen.


H bandin solistina toimi 1970-luvun lopulla Ulla Tapaninen, joka työskenteli näyttelijänä Kajaanin kaupunginteatterilla. Kun Tapaninen pääsi opiskelemaan Helsinkiin Teatterikouluun, tuurasi häntä muusikko Jussi Raittinen. Joulukuussa museolla järjestettiin yleisötilaisuus, jossa Raittinen ja H bandin jäsenet kävivät muistelemassa yhteisiä keikkailuaikojaan. Yleisöä tuli paikalle runsaasti.


Jotta näyttely ei antaisi liian yksipuolista kuvaa kajaanilaisen kevyen musiikin historiasta, haluttiin yleisölle esitellä myös paikkakunnan punk- ja heavypiirejä, jotka aktivoituivat erityisesti 1980-luvulta lähtien.



Eräs esitellyistä yhtyeistä on 1980-luvulla perustettu Euthanasia, jonka solistina toimi myöhemmin YUP-yhtyeen keulakuvana tunnettu Jarkko Martikainen.


Teini-ikäisenä Kajaanissa asunut Martikainen kävi muistelemassa 1980-luvun Kajaanin punk-piirejä ja villiä nuorisokulttuuria museolla järjestetyssä yleisötilaisuudessa joulukuussa.


Kajaani on Rock -näyttelyn tavoitteena on ollut esitellä merkittäviä kajaanilaisen musiikkielämän ilmiöitä, tapahtumia ja henkilöitä. Merkittäviksi ilmiöiksi laskettiin myös Kajaanin Big Band -alueorkesterikokeilu ja Kainuun Jazzkevät -festivaali, joka keräsi parhaimpina vuosinaan 12 000 kävijää Kajaaniin.




Big Bandin pitkäaikainen kapellimestari Ilpo Saastamoinen kävi luennoimassa Kajaanin Big Bandin roolista osana laajempaa, globaalia murrosta, jossa kevyt musiikki pyrittiin nostamaan tasa-arvoiseksi klassisen musiikin rinnalle. Kainuun Sanomat kävi tapaamassa Saastamoista museolla ennen luentoa  ja kirjoitti hyvän, taustoittavan jutun Kajaanin Big Bandista lauantain kulttuurisivuille.
Kasarirokkia ei myöskään unohdettu, vaan esillä ovat aikansa kovimmat bändit ja soittajat, joista useat pärjäsivät Suosikin järjestämissä SM-kisoissa ja pääsivät sitä kautta levyttämään. 1980-luvulla musiikkivaikutteita kylväneistä yhtyeistä maininnan ansaitsevat ainakin Tatu's April Music Band, Jumalainen näytelmä, Ran Tan Plan sekä Motelli Skronkle ja Mukutus.
Näyttelyyn rakennettiin myös esiintymislava ja treenis. Treeniksen sohvalta voi katsella digitoitua kaitafilmiä H bandin keikkailuista vuosilta 1973-1976.
Näyttely on saanut paljon positiivista palautetta. Näyttelyntekijöitä ilahduttaa erityisesti se, että useat paikalliset muusikot ovat kiitelleet näyttelyn sisältöä ja ulkoasua. Olemme saaneet myös innostuneita yhteydenottopyyntöjä ja toiveita vielä kolmannesta osasta kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa.

Kajaanilaisen kevyen musiikin historiaa kirjoittivat Kainuun Museo ja Rauniokaupunki ry. Näyttelyn rakentamisessa apua tarjosivat muun muassa Kajaanin Taidemuseo ja Kajaanin kaupunginteatteri. Suuri kiitos erityisesti Rauniokaupunki ry:n vapaaehtoisille! Mainittakoon kiitoksissa vielä hienot grafiikat värkännyt Perttu Penttinen ja Helsingin haastattelut tehnyt Heikki Romppainen.


Kajaani on Rock -näyttely avoinna sunnuntaihin 5.2.2017 asti - vielä ehdit!




P.s. Tsekkaa myös pieni sivunäyttely leipomo Pekka Heikkisellä.




Teksti ja kuvat: Anna Laakkonen





tiistai 10. tammikuuta 2017

Paperinukkenäyttely Vaalan kirjastolle


Kainuun Museon paperinukkenäyttelyn voi nähdä Vaalan kirjastolla helmikuun ajan.

Kainuun Museolla avautui lokakuussa 2016 Haaveiden aika – lapsuuden paperinuket ja kiiltokuvat -näyttely. Esillä on paperinukkeja, kiiltokuvia ja muistokirjoja eri aikakausilta. Vanhimmat näyttelyssä esillä olevat paperinuket ovat 1930-luvulta. Tuoreimmat paperinuket ovat 1990-luvun tuotantoa.

Paperinuket olivat varsin suosittuja 1920- ja 1930-luvuilla, mutta erityisesti sota-aikana elettiin paperinukkien kulta-aikaa.





Näyttelyssä on esillä kollaasi eri aikakausien paperinukeista, josta voi yhdellä silmäyksellä nähdä paperinukkien muotokielen muuttumisen vuosikymmenten aikana. 1920-1940-luvuilla suosittiin sieviä, pyöreitä lapsihahmoja. 1950-luvulta eteenpäin yleistyivät myös viehkeät nuoret naishahmot upeine vaateparsineen, jotka edustivat takuulla jokaisen tytön unelmapukeutumista.





Nuket kuvastivat aikansa muotia: 1950-luvun paperinukkien kapeaa vyötäröä korostivat istuvat leikkaukset, 1970-luvun nukkien leveät lahkeet liehuivat leikkituulessa. Paperinuket olivatkin alkuaan uuden muodin sanansaattajia, ”paperimannekiineja”. Euroopassa välitettiin tietoja pukumuodin muutoksista nukkien avulla jo 1300-luvulta lähtien.








Näyttelyssä on esillä myös kiiltokuvia ja muistokirjoja. Kiiltokuvien historia johtaa Saksaan, missä alettiin painaa kiiltokuvia jo 1800-luvulla. Väripainotekniikan kehittyminen mahdollisti värikkäiden painotuotteiden tekemisen, minkä seurauksena leivonnaislaatikoita ja hajuvesipulloja koristivat etiketit. Myös värikkäitä kortteja valmistettiin, ja samalla onnittelukorttien antaminen yleistyi. Tultaessa 1860-luvulle painotekniikka oli jo niin kehittynyt, että kiiltokuvia voitiin valmistaa suuria määriä kohtuuhintaan.


Esineet ovat peräisin paltamolaisten Eija ja Tapani Homasen kokoelmasta. Homasten ylläpitämään lelunäyttelyyn voi tutustua kesäisin Paltamon Metelissä, historiallisessa Kanervan hirsitalossa.

 
Näyttely museolla on nyt päättynyt, mutta Homasten toiveesta näyttely lähtee kiertämään Vaalan kirjastoon. Haaveiden aika -näyttelyn voi nähdä Vaalan kirjastossa vielä helmikuun 2017 ajan.

Nyt paperinuket odottelevat näyttelyn alkamista museon varastossa - varsin hyvässä seurassa!









Teksti ja kuvat: Anna Laakkonen


torstai 25. elokuuta 2016

Historian opiskelijan kesä

Hengityssuojain kasvoillani ja otsalampun antaman valon turvin pengon pimeää huonetta. Silmiini osuu oikeannäköinen esine ja alan sydän hakaten tutkiskelemaan sitä. Väärä hälytys tällä kertaa. Tutun näköisestä kupista puuttuu etsimäni punainen numeroyhdistelmä, eli kysesitä esinettä ei ole luetteloitu museon kokoelmiin. Suuntaan otsalamppuni valon muualle ja Puolanka-Pirtin esineistön luettelointi jatkuu.

Puolanka-Pirtin edustalla on ollut mahdollista huomata tänä kesänä pipo, hengityssuojain ja otsalamppu päässä liikkuva henkilö. Kyseessä ei ole ollut mikään murtovaras vaan minä, Eetu Heikkinen, neljännen vuoden aate- ja oppihistorian opiskelija Oulun yliopistosta. Tänä kesänä olen jatkanut vuonna 2014 aloittamaani Puolanka-Pirtin kokoelmien sähköistä luettelointia ja kuvaamista. Yllä olevassa kappaleessa kuvaamani tapahtuma oli eräitä työpäiviäni. Kiipesin Puolanka-Pirtin pimeälle vintille tutkimaan, löytyisikö sieltä museolle kuuluvaa luetteloitua tavaraa. Esineen löydettyäni tarkastan löytyykö siitä punainen numeroyhdistelmä, joka kertoo, onko esine merkitty museon kokoelmiin. Jos numero löytyy, tuon esineen kuvattavaksi ja merkitsen kuvan samalla numerolla mikä esineestä löytyy.

Sirpistä löytyi punainen merkintä 41 d, joten laattaan pistetään sama sarja muodossa: 41. 4


Jos esinettä ei ole merkitty museon kokoelmiin, se täytyy kirjata ja kuvata uudella numerokoodilla. Jos esimerkiksi luettelointi päättyy esineeseen 470, on uuden esineen numeron oltava 471. Luetteloimattomasta esineestä täytyy kerätä myös muuta tietoa, esimerkiksi sen mitat, värit, muut mahdolliset tuntomerkit sekä käyttötarkoitus. Esineen kuvauksen ja tiedonkeruun jälkeen siirrän kerätyn datan sähköiseen muotoon Microsoft Excel taulukkoon. Tulevaisuudessa tavoitteena on saada sähköiset luettelot pilvipalveluun, jossa ne olisivat kätevästi kaikkien nähtävillä.

Excel voitti tämän kamppailun, mutta taistelu jatkuu!

Itse Puolanka-Pirtti on siirretty nykyiselle paikalleen Lylykylän Pellonpäästä vuonna 1973. Rakennuksen havaittiin olevan loistava paikka vanhan esineistön säilyttämiseen, kun kotiseutumuseon perustamista suunniteltiin Puolangalle. Opettajien 1950-luvun alussa keräämä kokoelma sijoitettiin lopulta sinne. Puolanka-Pirtin kokoelma muodostuukin suurilta osin maatalouskulttuurin kuuluvasta esineistöstä. Museossa vierailijalle tulevat tutuksi erilaiset puusta tehdyt astiat, työkalut sekä muut vekottimet. Esineet ja niiden valmistukseen tarvittavat työkalut on tehty itse käsin. Niiden taidokkuus jaksaa yhä hämmästyttää käsitöissä uusavutonta humanisti opiskelijaa.

Puolanka-Pirtin esineistöä: leilejä hyllyllä, oven vierestä löytyvät puolestaan kangaspuut ja rukki.


Osassa esineistä on myös käytetty rautaa valmistuksessa, muun muassa vaikkapa kuokassa ja viikatteessa. Uudet esinelahjoitukset ovat tuoneet kokoelmaan monimuotoisuutta: tästä oivana esimerkkinä heinäkuussa saatu neuvostoaikaisen palopommin pyrstö. On hienoa saada myös palanen sotahistoriaa paikallismuseoon.

Vanhan terveyskeskuksen purkaminen ja tyhjentäminen on myös monipuolistanut ja kartuttanut museon kokoelmaa. Nyt museota koristaa kaappi joka on täynnä vanhoja terveydenhoitoon liittyviä esineitä. Luetteloinnin kohteeksi pääsivätkin erinäiset koeputket ja ruiskut. Löysipä kaappiin tiensä myös 1930-luvulla kirjoitettu Naisten Terveydenhoidon Opas. Selatessani opusta oli mielenkiintoista huomata kuinka 1900-luvun alun luoma ajankuva hengitti siitä läpi. Esimerkiksi rotuhygienia oli vielä tuolloin voimissaan. Eugeniikkana paremmin tunnettu rodunjalostusoppi pyrki ihmisen parantamiseen sukupolvien kautta. Erityisesti negatiivinen eugeniikka pyrki tähän huonona katsotun aineksen poistamisella. Oppaassa varoitetiinkin lisääntymästä vääränlaisten henkilöiden kanssa. Näitä olivat esimerkiksi alkoholistit, rikolliset ynnä muut rappiolle altistuneet. Näiden ja niin kutsuttujen tylsämielisten(kehitysvammaisten) suvun jatkaminen haluttiin estää, ja avuksi tähän otettiin jopa pakkosterilisaatio.

Koulujen jälleen avatessa ovensa museolla vieraili myös oppilaita. Kerroin lyhyesti historiallisen kontekstin tärkeydestä yhdeksäs luokkalaisille, jotka vierailivat Puolanka-Pirtillä. Museolla vieraili myös kolmosluokkalaisia, jotka viittasivat reippaasti ja kysyivät eri esineistä. Näin museoissa vierailemalla nuoriso pääse kunnolla kiinni menneisyyteen. Ehkäpä se myös auttaa hahmottamaan että nykyinen yhteiskunta on ollut pitkän kehityksen tulos.

Menneisyyden taakka on raskas. Tätä vanhaa vauvapuntaria siirtäessä kipeytyivät niin selkä kuin sormet.

Kokoelmiin kuulu nykyisin yli 500 esinettä, ja niiden luetteloiminen on ollut melkoinen urakka. Luettelointi ei ole kuitenkaan ainoa asia mitä olen päässyt tekemään Puolanka-Pirtillä. Heinäkuussa museo oli auki yleisölle ja ihmispaljouden yllättäessä keskeytin kuvaamisen ja siirryin avustamaan museolle palkattua opasta. Ihmiset ihastelivat esineitä ja vanhempi väki kertoi, kuinka heidän nuoruudessaan niitä vielä käytettiin. Heinäkuun aukiolon johdosta Puolanka-Pirtille saatiin myös väliaikaisesti näyttelyitä. Kainuun Museo antoi vesimyllyistä kertovan kiertonäyttelyn. Entinen maastohiihtäjä Tuulikki Kemppainen antoi puolestaan palkintokokoelmaansa näytille. Molemmat näyttelyt miellyttivät asiakkaita suuresti.

Kainuun Museolta saatu vesimyllynäyttely

Tuulikki Kemppaisen näyttely. Kuvaan on eksynyt myös yksinäinen Lotta. 

Vitriinissä lepää Tuulikin voittamia mitaleja ja muita palkintoja. Maskotit vartioivat niitä silmä valppaana.

On hienoa nähdä, kuinka asiakas kiinnostuu esineistä sekä menneisyydestä. Siinä sekä oppilaiden käynnissä näkee konkreettisesti, että museotyöllä on tarkoitus. Puolanka-Pirtti on antanut kokemuksia sekä asiakkaille, että minulle. Pimeällä vintillä seikkaillessani tunsin hetken verran olevani jonkin kadonneen aarteen jäljillä. Mitään Liiton arkkia ei vintiltä kuitenkaan valitettavasti löytynyt ja, jouduin tyytymään tavalliseen matka-arkkuun.

Olen todella kiitollinen että pääsin jälleen kerran töihin kotipaikkakunnalleni. Kun työ vielä liittyi opintoihini, niin ei voisi olla onnellisempi. Syksy on koittanut ja Puolanka-Pirtin ovet sulkeutuvat taas hetkellisesti. Suuntaan kurssini kohti Oulun yliopistoa, jossa valtio-opin tenttikirjat minua jo kovasti odottelevat.      

Eetu Heikkinen